torstai 2. heinäkuuta 2015

Olen kaunis, olen ihana, minä pystyn siihen

Tätä hoin itselleni tänään, kun kävin iltajuoksulla tai -hölkällä. Kaveri opetti, miten juostaan oikeaoppisesti. Se näyttää hölkältä ja siltä, että juoksija hipsuttaa pitkin vastakkaiseen suuntaan menevää liukuhihnaa. En ottanut aikaa, juoksin kunnes pohkeissa oli Tuskaa, ja sitten kävelin kunnes kipu oli taas siedettävä, ja sitten juoksin taas. Aion pudottaa painoa, vaikka minulla on syömishäiriö.

Olen lihavimmillani kuin koskaan ja minulle on ilmestynyt ylimääräiset heltat käsivarsiin ja polvien yläpuolelle. Yllätyin niistä, ja haluan ne pois. Toinen kaverini kamppaili pitkään painonsa kanssa ja onnistui laihtumaan, ja samalla onnistui saamaan minullekin itseinhon alleistani. Nyt inhoan käsiäni, aikaisemmin ne olivat ihan jees.

Keväällä jouduin sairaalaan keuhkokuumeen takia. Pakkoajatukseni yöllä kuolemisesta lähti, kun totesin olevani hyvässä huomassa. Halusin myös kyetä syömään säännöllisesti ilman turhaa napostelua. Viikko sairaalasta kotiuduttuani meni ihan hyvin, kunnes napsahdin taas normirutiineihini.

Kesäkuussa kokeilin uutta urheilulajia, seikkailupuistojen antia eli köysiradalla ja puissa kiipeilyä. Uskon, että jokaisessa meissä asuu pieni orava.

Kokeilin Laajavuoren seikkailupuistoa Jyväskylässä. Painorajoitus oli pakko tarkistaa, sillä menin muutamalla kilon suosituksen yli (120), mutta pääsin kuin pääsinkin. Olin sitä ennen polkenut viisi kilometriä pyörällä, repäissyt nollakunnosta. Myöhemmin sain huomata, ettei se olisi kannattanut. Joka tapauksessa menin testaamaan kiipeilyä. Kypärän lisäksi sain valjaat, ne tukivat reisistä ja alaselästä. Kävelimme suuren kallion luokse ja kipusimme silloin sateesta kiiltävät puuportaat.



Ensin oli perehdytys, eli miten liikutetaan itseä kun ollaan kiinni valjaissa ja niiden kautta vaijerissa. Eli navan kohdalta valjaisiin oli yhdistetty vaijeri koukkuineen, ja koukku kiinnitettiin turvavaijeriin. Perehdytys meni ihan hyvin, selvisin pienestä vaijeriliu'usta elossa, vaikka olikin pelottavaa antautua vaijerin vietäväksi.



Valitsimme helpoimman mahdollisen radan. Olimme katselleet ennen maksupäätöstä alhaalta pururadalta muiden ihmisoravien kiipeilyä yläilmoissa. Vaikeimmat radat olivat kymmenen metrin korkeudessa, oli heiluvaa verkkoa ja esteitä. Kovakuntoisetkin nuoret miehet valittivat haasteesta.



Olin päättänyt siedättää korkeanpaikankammoani ja parantaa liikkuvuuttani. Astuin verkkokourulle ja hoin itselleni, etten putoaisi. No, en pudonnut. Etenin seuraavaan osuuteen, ja sitä seuraavaan, ja sitä seuraavaan. Korkeanpaikankammoisena pahin osuus oli neljän metrin korkeudessa oleva kävelyvaijeri. Hoin itselleni koko ajan suu irveessä, että pystyn siihen ja että selviän. No, selvisin, tärisevän kropan kanssa. Vaijerilla tasapainoilu ei ollut supervaikeaa, mutta henkinen puoli taas oli. Kaverini totesi, että mulla on sisua.

Koko homma tyssäsikin sitten vaijeriliukuun, joka oli vähän yli puolessa välissä helppoa rataa. Se oli pitkä, ja kun lopulta antauduin liukuun, vauhti heitti minut selkä menosuuntaan enkä saanut otetta vastakappaleen kahvasta. Vieressä oli myös apuköysi, mutta en saanut siitä otetta kun kädet olivat vielä maitohapoilla edellisistä osuuksista. Törmäsin vastakappaleen pehmusteeseen ja vauhti heitti minut takaisin. Ja taas takaisin. Jäin seilaamaan puolimatkaan ja kaverini kysyi, saisinko otteen apunarusta. Ähelsin ja ähelsin maitohapoissa, kunnes sain jalkani sen ympärille, mutta käteni olivat spagettia. Vaikken ollut kovin korkealla (1,5m), minua alkoi ahdistaa. Lapsesta asti en ole pitänyt siitä, että joudun roikkumaan pää alaspäin. Minusta ei saisi hyvää lepakkoa ollenkaan.

Koska valjaat eivät varsinaisesti tukeneet minua selästä, enkä pystynyt pitämään apunarusta kiinni, jäin roikkumaan varsin epämukavaan asentoon pää alaspäin, raajat sojottaen kukin suuntaansa, kuin seitinlangassaan heijaavalla hämähäkillä. Yritin pitää kiinni vaijerista, vaikka tunsin kuinka kaikki voimani valuivat hitaasti käsistäni. Mieleeni välähti myötätunnon puuskahdus niitä kiipeilijöitä kohtaan, jotka menettävät otteensa ja jäävät tyhjän päälle killumaan. Pyysin kaveriani hakemaan apua ja huusin sitä itse, koska sain paniikkikohtauksen. Pahinta ei ollut roikkua reidet puristuksissa lihavan hämähäkin tavoin, vaan se että en halunnut pääni menevän takakenoon ja käsieni roikkuvan. Minulle tulee siitä fyysisesti huono olo, ja siinä tilanteessa tulikin.

Huomasin hengittäväni nopeasti ja pinnallisesti, ja yritin rauhoittaa itseäni. Tuntui ikuisuudelta. Yritin pitää kiinni, mutta kädet eivät tuntuneet omiltani. Sitten ystäväni saapui, tällä kertaa maankamaraa pitkin, ja pyysin häntä huulet kuivina pitämään päätäni ylhäällä, koska minua oksetti ja pyörrytti. Ohjaajat saapuivat. He yrittivät ensin vetää minua vastatasolle, jonne olisin päässyt jos olisin kyennyt sen aikaisemmin tekemään, mutta menin entistä enemmän paniikkiin kun korkeus kasvoi. Onneksi ohjaajat huomasivat ahdinkoni (pientä sarkasmia) ja etenimme takaisin keskelle. He virittivät vinssisysteemin ja laskivat lopulta alas. Kylmä ja märkä sammal ei ole koskaan tuntunut niin hyvältä käsiä vasten.

Hetken toivuttuani (minua pyörrytti kovasti) lähdimme hipsimään portaita kohti. Kaverini ei halunnut jatkaa kiipeilyä ilman minua. Emme päässeet kovinkaan pitkälle, kun iski Kipujen Kipu. Polvien yläpuolelle reiteen oli kertynyt hirveästi maitohappoa ja lihakseni kramppasivat nopeaan tahtiin. Se oli kivuliain lihaskramppi ikinä. Vähän kuin nk. suonenveto, mutta polttelulla. Jalkoja ei voinut pitää koukussa, mutta ei ihan suorinakaan. Kun tuska vähän laantui, pääsin pari askelmaa alaspäin. Ja taas piti ottaa tauko. Hiljalleen, vähä vähältä, könysin pois kallioilta ja kohti välinevuokrauspaikkaa. Kylmägeeliä tai kylmäpussia heillä ei ollut (!), mutta kahvilasta sain pussillisen jäitä. Niillä sitten haudoin jalkojani. Sovin kaverini kanssa, että hän menee pyörällä ja minä menen bussilla. Toisen pyörän hän hakee sitten myöhemmin.

Kipua olikin sitten vielä parina seuraavana päivänä, tosin laantuen. Ja nyt kaikki on hyvin. Roikkumisepisodia olen pyöritellyt mielessäni ajoittain, koska ongelmanratkaisuminäni on palanut halusta saada tuon nk. helpon radan vaijeriliukuosuus ratkottua. Kuulimme jälkikäteen, että usealla muullakin on ollut vaikeuksia kyseisellä osuudella. Ja rata oli muka helppo!

Tässä kuussa menen tutustumaan Helsingin Mustikkamaalla sijaitsevaan seikkailupuisto Korkeeseen. Saamieni tietojen mukaan heidän valjaansa ovat paremmat, niissä on lisäosa, joka tukee yläselkää. Eli jos jäät roikkumaan valjaissa, jäät istuvaan asentoon, toisin kuin Laajavuoren valjaissa, joissa ilmeisesti oletetaan kaikilla olevan rautaiset vatsalihakset eikä grammaakaan rasvaa. Olen ajatellut antavani palautetta Laajavuoreen kehityksellisesti, että he voisivat parantaa ongelmakohtiaan. Aivan varmasti joku muukin on ahdistunut jouduttuaan roikkumaan epämukavassa asennossa valjaissa.

Olihan reissussa huonoja puolia, mutta kiipeilyhammastani kolottaa. Ja entä sitten että olen lihava? Jostain se liikunta täytyy aloittaa. Siispä tulen hokemaan jatkossakin itselleni, että olen kaunis, olen ihana, minä pystyn siihen.

kuva Googlesta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti