Mittarimatoilua

Tavoistani poiketen olen alkanut mittaamaan itseäni. Pidin sitä aikaisemmin kiihkolaihduttajien höpsötyksenä ja ajattelin, että näin syömishäiriöiselle se ei varmasti tee hyvää. Kyllähän sitä vähän harmittaa ylimääräiset lisääntyneet sentit, vaikka ne todennäköisesti ovat lihasta. Yritän olla harmistumatta.

Aloitin mittailun 15. päivä. Painoani en kerro, vain sen onko tullut muutosta. Vaikka internetissä voikin olla ehkä jännempää seurata iholle menevää henkilökohtaista blogia, olen kuitenkin tarkka rajoistani.

Paino on kolmessa päivässä tippunut 0,4kg. Tuo luku näyttää paremmalta kuin 400g, joten menen murtoluvuilla.

Lantiolle on tullut 0,5cm, mutta vyötäröstä on lähtenyt 3cm! <3

Vasemmasta käsivarresta on lähtenyt 0,5cm, joka on sitten siirtynyt oikeaan käsivarteen, tehden näin molemmista saman paksuiset. Minulla on ollut lapsesta asti oikea puoli noin keskimääräisesti suurempi, joten tällainen pieni saavutus on erävoitto sekin. Esimerkiksi peukaloni on pidempi ja kynteni leveämpi kuin vasemmalla ja jaloissa mitattuna sen ainakin huomaa.

Vasemmasta reidestä on lähtenyt 0,5cm ja oikeasta 2cm, vasen pohje on plussannut 0,6 sentillä ja oikea on pysynyt ennallaan. Lihasta pukkaa. Minulla on ollut aina lihaisat, hyvät pohkeet. Niistä olen erityisen ylpeä. Kauniit jalat polvista alaspäin. Yritän olla paloittelematta itseäni, mutta muistan ajan kun en pitänyt muista kuin kasvoistani. Nyt pidän melkein kokonaan itsestäni, lukuun ottamatta alleja, reisiä ja etenkin maha-aluetta. Haluaisin vatsani muuttuvan Päättymättömästä tarinasta normisaduksi. Ideana olisi se, että laihtuisin sen verran, että paino olisi 90 kiloa. Sitä odotellessa.

Lapsena olin vähän pömppömahainen ja hirveästi ruoan perään. Pidin ruokatarroista ja parhaiten muistan sellaiset muistot, johon liittyi ruoka. Noloa ja melko hämmentävää. Olin yhdessä vaiheessa hoikka omasta halustani, ja kun katson peruskouluajan valokuviani, olin pikkuisen pehmoinen, mutta hiton hyvännäköinen. Muistan että suunnilleen ala-asteen viidenneltä luokalta asti olen pitänyt itseäni ryhävalaana. Surullista, mitä kiusaaminen teettää. Kun tarpeeksi pitkään joku hokee sinulle, että olet ruma ja läski, uskot siihen lopulta. Minulla on seinällä kuva kahdeksasluokkalaisesta itsestäni, jossa olin rakentanut ylijäämäpuusta ja kattohuovasta hirvitaideteoksen ja seisoin sen vieressä mustissa vaatteissa (koska musta hoikentaa ja olin sielullisesti gootti tuolloin) ja mietin vain koko ajan äidin ottaessa kuvaa, että toivottavasti saan mahani mahdollisimman piiloon etten näytä läskiltä. Jos voisin sanoa tuon ajan Miwialle, että "hey girl, you're so beautiful, don't worry about your weight", sanoisin sen. Ja sanoisin paljon muutakin, kannustaen. Ja käskisin valitsemaan lukion kanssa toisin, ihan sama mitä isä sanoisi.

Tietysti nämä tapahtuneet asiat sekä valintani ovat tehneet minusta henkisesti tällaisen kuin nyt olen, enkä ehkä olisi näin ihana, myötätuntoinen ja sitkeä kuin nyt olen.

Aamiainen kutsuu (persikka, kahvia, keitettyjä kananmunia, pari karjalanpiirakkaa) ja sitten olisi tarkoitus lähteä sinkoilemaan frisbeegolfradalle, tällä kertaa Meilahteen.